Aamulla ensimmäiseks kun silmäni avasin, iski tajuntaan se tosiasia että tänään on tiedossa jälleen polille meno ja vuorossa se munatorvien aukiolotutkimus. Olin kuullut tutkimuksesta muutamalta ystävältä (sekä lukenu palstoilta) että se SAATTAA hiukan sattua mutta kuulemma kaikki ei tunne mitään... Että lähinnä tuntuu epämiellyttävältä enemmän kuin kivuliaalta... Ajattelin että noh, sittenhän sen näkee. Parempi kun ei liikoja rupea etukäteen miettimään. Äitini kyllä sanoi minulle että "Pyydä nyt ihmeessä sieltä jotain kipulääkettä!" mutta sairaanhoitaja sanoi minulle jo puhelimessa että kipulääkettä ei sairaalan puolesta saa, vaan ite on otettava 600mg Buranaa alle. 

Mieheni haki minut töistä ja mentiin yhdessä sairaalalle. Autossa juteltiin niitä näitä, vaikka molempien ajatukset olivat jo toimenpiteessä... Ilmottautumisen jälkeen mies ilmoitti että hänen on pakko lähteä syömään välissä. Minä jäin kyynelsilmin istumaan odotushuoneeseen. Kaikkein vähiten halusin olla siellä yksin. Mutta mies sanoi palaavansa syömisen jälkeen, ei kuulemma nälkäsenä halunnut siellä odotella. Huokaus. Noh, jäin siihen sitte yksinäni. Ajat olivat hiukan myöhässä... Lueskelin esitteitä ja yritin rauhoittua... Muutama tekstieviestikin lähti.

Kun vuoroni tuli, suorastaan säikähdin hoitajaa. Sairaanhoitaja oli todella mukava ja jutteli niitä näitä, ymmärsi jännitykseni. Lääkärini kyseli ensin jaksamistani ja henkistä hyvinvointiani. Tietää miten raskaiden asioiden kanssa ollaan tekemisissä. Käytiin läpi verikoetulokset joissa ei ollut mitään erikoista, kaikki olivat kunnossa. Ainoastaan matalasta hormonitasosta oli ensin huolissaan ja sanoi että ovulaatiossa on ilmeisesti jotain häikkää. Mutta sitten luettuaan paperini uudelleen, huomasi että olin ollut näytteenottohetkellä vasta ovulaatiovaiheessa, eli hormonien tason ei ole kuulunutkaan olla korkea. Joten kaikki ok. Juteltuamme hetkisen myös henkisestä taakastani tunsin, että nyt olen valmis tutkimukseen. Ihana lääkärini ei nimittäin hoputa.

Tutkimuksen alkaessa olin jopa osannut rentoutua hitusen. Sain ajatukseni hetkeksi pois siitä tilanteesta jossa olin... Ihme kyllä. Minulta varmisteltiin monta kertaa, olinhan ottanut kipulääkkeet, sillä "jotkut tuntevat voimakastakin kipua" ja varsinkin jos munatorvet eivät ole auki. Ja sanon kyllä ihan suoraan että tuo tutkimus sattui ihan HELVETISTI! Lääkärille tuli myös jokin "virhe" kun hän sanoi että "Nyt mä joudun tuottamaan sulle yhen ylimääräisen nipistyksen" ja tuo nipistys johtui pihdeistä joilla nappas kiinni... Jostakin! Ajattelin että minulta lähtee taju. Mutta en huutanut. Ja vain yhden kirosanankin päästin ;) Kun aikaa oli mennyt mielestäni ikuisuus, kysyin että joko tämä kohta on ohi (olin kuullut että toimenpide ei kestä kauaa) ja sain vastauksen: "Nämä ovat vasta alkuvalmisteluja, kohta päästään aloittamaan." Justiinsa. Jo itse katetrin laittaminen oli tuskaa, mutta siinä vaiheessa kun sitä ilmaa alettiin puskea siitä katetrin läpi niin.... AIJAIJAIJAI! Se ei onneksi kestänyt kauan, mutta toki tuokin tehtiin sitten molemmille puolille, eli kahteen kertaan. 

Kun piina vihdoinkin oli ohi, lääkäri kehui että olin kuulema kestänyt hienosti vaikka selkeästi huomasi että olin peloissani ja jännitin. No kukapa ei jännittäisi? 

Mutta tutkimuksen tuloksiin olen erittäin tyytyväinen: molemmat munatorvet ovat auki! Eli siitä ei siis ainankaan kiikasta meidän ongelmamme. Tutkimuksen jälkeen hoitaja talutti minut pukemaan, jalkani eivät meinanneet kantaa. Lääkärin kanssa vielä käytiin läpi tutkimuksen kulku ja hän näytti minulle ultrakuvat tutkimuksesta. Jälleen hän ihanasti odotti että käteni lakkaa tärisemästä, hengitykseni tasaantuu ja että olen tarpeeksi kunnossa poistuakseni lääkärin luota. Kehotti lepäämään tämän päivän. Ja jos huomenna olo on heikko niin sitten lääkärin luo hakemaa sairaslomapaperi. 

Niin, ja ensi viikolla taas polille. 

Mieheni oli sitten odottamassa minua odotusaulassa, ei kuulema ollut enää huoneeseen päässyt kun itse olin ehtinyt sinne jo ennen kuin hän palasi syömästä. Mieheni suurinpiirtein kantoi minut autoon, sen verran heikoilla olin.

Kotiin oli ihana tulla, sillä olin jo valmistautunut henkisesti myös siihen että vietän yöni aborttia odottavien potilaiden kanssa. Täällä minua odotti ihanien eläinlapsostemme lisäksi myös äitini, joka oli tullut auttelemaan ja siivoilemaan mieheni syntymäpäiväjuhlia varten. Äitini sitten kertoi että hän kyllä tiesi miten kovin se tutkimus sattuu, mutta hän ei ollut halunnut kertoa sitä minulle etukäteen. Ja ihan hyväkin kyllä. Ja jos meidän äitikin sanoo että se koskee ja kovin, niin sillon se kyllä sattuu. Äiti on kuitenki kokenu yhtä jos toista tuolla sairaalamaailmassa. Eikä ihan pienistä valita. Mutta fiksusti ajatteli kun ei etukäteen miuta pelotellut. Jälkikäteen kertoi minulle kyllä jännittäneensä puolestani kovasti.

Nyt sitten koitan saada huimauskohtaukset pysymään aisoissa. Alavatsa ja koko alakerta on kuin tulessa edelleen. Eikä kuulema ihme. Mutta pitäis muutaman päivän sisällä kropan toipua. Vielä kun henkisestikin tuosta toipuisi... Kyllä sitä taas tuli mieleen että miten epäreilua se on että toiset tekee abortteja ja toiset joutuu kestämään vaikka mitä ronkkimisia jotta saisivat edes tiedon onko heillä koskaan mahdollisuuksia saada lasta. 

Sellainen päivä siis täällä. Ehkä aika kultaa muistot, ehkä ei. Mutta ainankin hyvä mieli on siitä että se on nyt OHI! Ja varsinkin siitä, että ne munatorvet on auki. 

Tästä on hyvä jatkaa.

Dimoys