Kokonaisuudessaan olen onnellinen siitä että vuosi 2010 on nyt ohitse. Todella rankka ja haastava vuosi kaikenkaikkiaan. Koko sydämestäni toivon että alkanut vuosi toisi mukanaan enemmän iloa ja positiivisia asioita kuin viime vuosi.

Tällä viikolla kävin jälleen polilla. Lähinnä juttelemassa jatkosta. Tutkimuksissa ym on nyt edetty siihen pisteeseen että olemme saaneet niin sanotusti "luvan luopua luomuyrityksestä". Eli ollaan saatu selville todennäköisin syy siihen miksei ole tärpännyt, sekä se että mahdollisuutemme saada biologinen lapsi luomuna, on minimaalinen. Olo on helpottunut. Toki sitä nyt miettii monia muita asioita lisää, mutta helpottaa kun ei enää tarvitse kalenterista katsoa milloin pitää mennä sänkyyn. Koimme sen molemmat rankaksi ja ahdistavaksi, mutta tiesimme sen olevan välttämätöntä. Seksistäkin tulee ahdistavaa  siinä vaiheessa kun sitä pitää alkaa harrastaa silloin kun lääkäri määrää.

Mutta nyt olemme päässeet siitä "paineesta" ja keskitymme jatkoon. Olen huojentunut siitä että syy selvisi ja meillä on ennen kaikkea itsellemme selitys asiaan. Selittämätön lapsettomuus olisi ehkä vielä rankempaa. Ainakin minulle. Mutta itse syystä emme halua tehdä julkista (kaikkein läheisimpiä lukuunottamatta). Tärkeintä on nyt keskittyä niihin keinoihin joita ei vielä olla kokeiltu ja mahdollisuuksiin joita meillä on jäljellä unelmamme saavuttamiseksi! Ja onneksemme niitä on vielä jäljellä!

Ja nyt tiemme näillä näkymin vie Clomifen+pistoshoidon myötä inseminaatioon (IUI) jossa mieheni sperma ensin "pestään" ja sen jälkeen siittiöt ruiskutetaan suoraan kohtuuni vuorokauden sisällä ovulaatiosta. En vielä tiedä milloin tuo tehdään, selviää varmaankin ensi viikolla kun seuraavan kerran olen lääkärini kanssa puheissa.

Aikamoista vuoristorataa ovat tunteet käyneet viime aikoina. (Kiitos ystävät kun olette jaksaneet kuunnella ja olla läsnä!) Loma on kyllä tullut tarpeeseen. Tämä viikko on otettu hyvin pitkälle levon kannalta. Alkuperäiset reissusuunnitelmat unohdettiin - ja oli viisas päätös oman jaksamisen kannalta. Yhtenäkään aamuna en ole sängystä noussut ennen kello 10. On saanut niin kroppa kuin mielikin todella levätä. Huomenna sitten arki jatkuu taas, onneksi pehmeällä laskulla, kolmen päivän työviikolla :)

Tänään juhlimme mieheni ja minun yhdessäolon vuosipäivää ravintolaillan merkeissä, perinteiden mukaisesti. 

Toivotan Teille rakkaat blogini lukijat OIKEIN IHANAA ALKANUTTA VUOTTA 2011 ja KIITOS siitä, että olette jaksaneet kulkea vierellämme ja tukea ja kannustaa. Teitä tarvitaan tänäkin vuonna :)

Dimoys

(Jenni Vartiainen)

Yöllä taas mä menin parvekkeelle nukkumaan,

jotta lähempänä mua ois hän.

Pediltäni taivas näkyy, ryhdyin oottamaan,

että näen tähden lentävän.

Sanovat jos jossain huomaa tähdenlennon niin

toivoa voit silloin mitä vaan.

Yöllä ylös taivaalle mä hiljaa kuiskasin,

"Kävisipä pian tuulemaan."

Tuuli tuule sinne missä Muruseni on,

leiki hetki hänen hiuksillaan.

Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin.

Kerro, häntä ootan yhä vaan.

Tyyni oli eilen yö mut kohta kuitenkin

tuuli henkäisi ja tuntee sain.

Joku liikkui lähelläni,

koski poskeain.

Tutun käden tunsin ihollain.

Enkä enää epäillyt, vaan tiesin että voin,

niin kuin pieni lapsi nukahtaa.

Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on

ja jalkojemme alla sama maa.

Tuuli tuule sinne missä Muruseni on,

leiki hetki hänen hiuksillaan.

Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin.

Kerro, häntä ootan yhä vaan.

Sä sanoit kyllä tietäväsi
Miltä minusta tuntuu nyt
On suakin kolhinut elämäsi
Ja muistat illat nuo itketyt
Mutta tiedät vain itkusi omat, 
Muistot haalenneet, hahmottomat, 
Etkä tulla voi öihini yksinäisiin
Siis älä ikinä sano niin

Et tiedä miltä minusta tuntuu.
Mitä kaikkea koettiin
Et päässyt hetkiin kaikein pimeimpiin
Et tiedä miltä minusta tuntuu, 
Et tiedä tietä menneisiin
Et elänyt kanssamme päivääkään
Siis älä ikinä sano niin.

Voit miettiä miten mitätön mä oon, 
Luottaa omaan loistavaan intuitioon
Voit uskoa fraaseihin lohduttaviin, 
Muttet tiedä miltä minusta tuntuu
Siis älä ikinä sano niin.

Et tiedä miltä minusta tuntuu...

Jotenkin toi laulu vaan kuvaa tunteitani niin hyvin... Kun jatkuvasti saa kuulla et "Joo tiedän miltä susta tuntuu." ja sit kun ite tietää et sanoja ei VOI tietää...  Siis kun itse ajattelen ettei näitä tunteita voi kokemuksesta tietää ellei ole itsekin vuosien testitikkuhelvettiä läpi käynyt. Kuvitella kyllä voi tietävänsä.

Sit kun löysin tuon kappaleen ni se puki niin monia ajatuksia sanoiksi. Toki tiiän et toi biisi on tehty ihan toiseen tilanteeseen, mut nyt se kolahtaa tekstinä... Levykin piti heti ostaa ja sitä on tullu nyt kuunneltua enemmänkin. Kokonaisuudessaan Suvi Teräsniskalla on kyllä aivan ihania kappaleita uusimmalla levyllään. Erinomainen investointi tuo levy.

Myös vitsejä olen saanut tilanteestamme kuulla. Siis toki huumori on joissain määrin selviytymiskeino itsellämmekin, mutta jotenkin en jaksa ymmärtää että tilanteemme voisi toisia huvittaa. Tai ainankin toivon ettei ne vitsit tulisi minun korviini. Tällä hetkellä asia on meillä sen verran pinnalla ja kipeä, ettemme todellakaan halua kuulla ulkopuolelta yhtään ainutta vitsiä tilanteesta.

Tuossa viikonloppuna kun mieheni oli leirillä ohjaajana koko viikonlopun, tuli taas mietittyä niin paljon kaikenlaista. Koko tunneskaala tuli läpikäytyä. Kiitokset muutamalla ihanalle ystävälle joiden kanssa sain niin netin kautta keskustellen kuin puhelimessakin jutellen käydä läpi tunteitani ja ajatuksiani. Kiitos kun ette tuomitse, ette arvostele, ette tuputa ajatuksianne, vaan olette läsnä. Kuuntelette ja myötäelätte. Kiitos.

Eräs ihana ystäväni sanoi minulle näin:

"Yleensä ne isoimmat tähdet antaa oottaa itseään pisimmän aikaa. Ne voi tehdä sen, koska ne tietää, että sitte kun ne tulee (vaikka antaisivat kuinka itseään odottaa) niitä rakastetaan enemmän ku ketään muuta!"       ( 2.12.2010)

Kiitos rakas ystäväni noista sanoista. Talletin jokaisen sanan sydämeeni (ja päiväkirjaan) ja jos joskus meille Ihme syliin suodaan, hän tulee takuulla kuulemaan nuo sanat.

Kohti uutta viikkoa, vanhoin ajatuksin.

Dimoys

Mutta siis tämänpäiväiseen... Lääkäri ultrasi ensin vasenta puolta ja totesi ettei siellä näy mitään. Siirryttyään oikealle puolelle hän suorastaan huudahti: "Hei täällä näkyy komea munarakkula, todella upeaa!" Sitten hän käänsi monitorin niin että näin itsekin ja sanoi että "Täytyy näyttää sinullekin kun tämä on oikeasti niin hieno. On se uskomatonta miten nopeasti sitä sitten alkaa tapahtumaan kun on tapahtuakseen, voi jukra! Viikko sitten ei näkynyt vielä mitään ja nyt täällä on halkaisijaltaan 2cm oleva munarakkula."  Sitten miehellenikin näytettiin tuota komeaa munarakkulaa. Tilanne oli toisaalta koominen. Siinä sitä sitten tuijoteltiin kyyneleet silmissä tuota mustaa palleroa monitorilla. Tuntui erävoitolta.

Mieheni kanssa juteltiin että on se jännä kun pelkkä munarakkulan näkeminen saa jo kyyneleet silmiin liikutuksesta ja onnesta, vielä kun lääkärikin oli niin ihana ja kannustava. Kyllä siinä miettii että mitähän se sitten on JOS meillä  siinä ruudulla näkyisi JOSKUS vielä jotakin vieläkin ihanampaa??? 

Mutta sinne on vielä piiiiiitkä matka. Ei pidä miettiä liikoja. Mutta tämänpäiväinen kokemus polilla käynnistä jäi kyllä mieleen positiivisuutensa vuoksi. Tuntui hyvältä kuulla että kroppa toimii edes lääkkeiden kanssa niin kuin pitääkin. Eli Clomifenit kuulemma kypsyttävät munasolun kuten kuuluukin, ja se on hyvä merkki. Hymyillen poistuimme polilta. Suorinta tietä kanttiiniin josta ostin samantien Veikkauksen joulukalenterin ja raaputin ekan luukun (ja töihin mentyäni raaputin koko kalenterin...) ja innoissani ostin myös suklaata sekä meille mieheni kanssa, että työkaverilleni. Tuntui vaan niin upealta että edes joku asia on mennyt tässä kriisissä hyvin. Edellisestä kerrasta jäi niin paha olo ihan vaan jo sen fyysisen kivun takia, vaikka tutkimuksen tulos olikin positiivinen.

Nyt siis odotellaan miehen sperma-analyysin tuloksia. Mikäli niissä on jotakin häikkää, saamme ajan suoraan inseminaatioon. Eli sperma käsitellään niin että siitä poimitaan vain parhaat yksilöt talteen ja ne sitten ruiskun kanssa laitetaan suoraan kohtuun, ovulaation aikaan. Mutta mikäli sperma-analyysissä ei ilmene mitään poikkeavaa, keskitytään vain yhdyntöjen oikeaan ajankohtaan saamiseen. Eli kalenterin kanssa sitten petipuuhiin. Huokaus. 

Verikokeisiin pitää jälleen ensi viikolla mennä ja ovulaatiotestejäkin kävin ostamassa ystävän kanssa tänään. Niitä piti alkaa tekemään jo tästä päivästä lähtien. Että näillä mennään nyt sitten eteenpäin: ovulaatiotesteillä ja Clomifeneillä.

Mitäänhän ei tietenkään vieläkään voi taata, siis että joskus onnistuisimme, mutta ainankin tämän päivän/illan olen saanut kasvoilleni aidon hymyn. Hetkellistähän tämä on - tiedän, mutta tämän kriisin aikana on ollut niin paljon kyyneleitä ja kipua, että eiköhän yksi hymyllinen päivä ole ihan paikallaan, ihan vaan yhden suuren munarakkulan vuoksi!

Suotakoon se meille. 

Dimoys

Mieheni haki minut töistä ja mentiin yhdessä sairaalalle. Autossa juteltiin niitä näitä, vaikka molempien ajatukset olivat jo toimenpiteessä... Ilmottautumisen jälkeen mies ilmoitti että hänen on pakko lähteä syömään välissä. Minä jäin kyynelsilmin istumaan odotushuoneeseen. Kaikkein vähiten halusin olla siellä yksin. Mutta mies sanoi palaavansa syömisen jälkeen, ei kuulemma nälkäsenä halunnut siellä odotella. Huokaus. Noh, jäin siihen sitte yksinäni. Ajat olivat hiukan myöhässä... Lueskelin esitteitä ja yritin rauhoittua... Muutama tekstieviestikin lähti.

Kun vuoroni tuli, suorastaan säikähdin hoitajaa. Sairaanhoitaja oli todella mukava ja jutteli niitä näitä, ymmärsi jännitykseni. Lääkärini kyseli ensin jaksamistani ja henkistä hyvinvointiani. Tietää miten raskaiden asioiden kanssa ollaan tekemisissä. Käytiin läpi verikoetulokset joissa ei ollut mitään erikoista, kaikki olivat kunnossa. Ainoastaan matalasta hormonitasosta oli ensin huolissaan ja sanoi että ovulaatiossa on ilmeisesti jotain häikkää. Mutta sitten luettuaan paperini uudelleen, huomasi että olin ollut näytteenottohetkellä vasta ovulaatiovaiheessa, eli hormonien tason ei ole kuulunutkaan olla korkea. Joten kaikki ok. Juteltuamme hetkisen myös henkisestä taakastani tunsin, että nyt olen valmis tutkimukseen. Ihana lääkärini ei nimittäin hoputa.

Tutkimuksen alkaessa olin jopa osannut rentoutua hitusen. Sain ajatukseni hetkeksi pois siitä tilanteesta jossa olin... Ihme kyllä. Minulta varmisteltiin monta kertaa, olinhan ottanut kipulääkkeet, sillä "jotkut tuntevat voimakastakin kipua" ja varsinkin jos munatorvet eivät ole auki. Ja sanon kyllä ihan suoraan että tuo tutkimus sattui ihan HELVETISTI! Lääkärille tuli myös jokin "virhe" kun hän sanoi että "Nyt mä joudun tuottamaan sulle yhen ylimääräisen nipistyksen" ja tuo nipistys johtui pihdeistä joilla nappas kiinni... Jostakin! Ajattelin että minulta lähtee taju. Mutta en huutanut. Ja vain yhden kirosanankin päästin ;) Kun aikaa oli mennyt mielestäni ikuisuus, kysyin että joko tämä kohta on ohi (olin kuullut että toimenpide ei kestä kauaa) ja sain vastauksen: "Nämä ovat vasta alkuvalmisteluja, kohta päästään aloittamaan." Justiinsa. Jo itse katetrin laittaminen oli tuskaa, mutta siinä vaiheessa kun sitä ilmaa alettiin puskea siitä katetrin läpi niin.... AIJAIJAIJAI! Se ei onneksi kestänyt kauan, mutta toki tuokin tehtiin sitten molemmille puolille, eli kahteen kertaan. 

Kun piina vihdoinkin oli ohi, lääkäri kehui että olin kuulema kestänyt hienosti vaikka selkeästi huomasi että olin peloissani ja jännitin. No kukapa ei jännittäisi? 

Mutta tutkimuksen tuloksiin olen erittäin tyytyväinen: molemmat munatorvet ovat auki! Eli siitä ei siis ainankaan kiikasta meidän ongelmamme. Tutkimuksen jälkeen hoitaja talutti minut pukemaan, jalkani eivät meinanneet kantaa. Lääkärin kanssa vielä käytiin läpi tutkimuksen kulku ja hän näytti minulle ultrakuvat tutkimuksesta. Jälleen hän ihanasti odotti että käteni lakkaa tärisemästä, hengitykseni tasaantuu ja että olen tarpeeksi kunnossa poistuakseni lääkärin luota. Kehotti lepäämään tämän päivän. Ja jos huomenna olo on heikko niin sitten lääkärin luo hakemaa sairaslomapaperi. 

Niin, ja ensi viikolla taas polille. 

Mieheni oli sitten odottamassa minua odotusaulassa, ei kuulema ollut enää huoneeseen päässyt kun itse olin ehtinyt sinne jo ennen kuin hän palasi syömästä. Mieheni suurinpiirtein kantoi minut autoon, sen verran heikoilla olin.

Kotiin oli ihana tulla, sillä olin jo valmistautunut henkisesti myös siihen että vietän yöni aborttia odottavien potilaiden kanssa. Täällä minua odotti ihanien eläinlapsostemme lisäksi myös äitini, joka oli tullut auttelemaan ja siivoilemaan mieheni syntymäpäiväjuhlia varten. Äitini sitten kertoi että hän kyllä tiesi miten kovin se tutkimus sattuu, mutta hän ei ollut halunnut kertoa sitä minulle etukäteen. Ja ihan hyväkin kyllä. Ja jos meidän äitikin sanoo että se koskee ja kovin, niin sillon se kyllä sattuu. Äiti on kuitenki kokenu yhtä jos toista tuolla sairaalamaailmassa. Eikä ihan pienistä valita. Mutta fiksusti ajatteli kun ei etukäteen miuta pelotellut. Jälkikäteen kertoi minulle kyllä jännittäneensä puolestani kovasti.

Nyt sitten koitan saada huimauskohtaukset pysymään aisoissa. Alavatsa ja koko alakerta on kuin tulessa edelleen. Eikä kuulema ihme. Mutta pitäis muutaman päivän sisällä kropan toipua. Vielä kun henkisestikin tuosta toipuisi... Kyllä sitä taas tuli mieleen että miten epäreilua se on että toiset tekee abortteja ja toiset joutuu kestämään vaikka mitä ronkkimisia jotta saisivat edes tiedon onko heillä koskaan mahdollisuuksia saada lasta. 

Sellainen päivä siis täällä. Ehkä aika kultaa muistot, ehkä ei. Mutta ainankin hyvä mieli on siitä että se on nyt OHI! Ja varsinkin siitä, että ne munatorvet on auki. 

Tästä on hyvä jatkaa.

Dimoys

Muutenkin on viime päivät ollut taas sieltä rankimmasta päästä. Tuntuu ettei pysty ajattelemaan mitään muuta eikä keskittymään mihinkään muuhun. Itku tulee liiankin helposti. Töissä menee onneksi aika hirmuisen nopeasti, ja vaikka illat ovat täynnä ohjelmaa, niin päällimmäiset tunteet pyörii jostain syystä kuitenkin koko ajan tämän lapsettomuuden ympärillä. Illat ja yöt ovat sitten pahimpia. Silloin on aikaa ajatella. Liikaakin.

Vaikka tätä kipeää taivalta on tallustettu jo kaksi ja puoli vuotta (ensimmäiset kuukaudet eivät olleet kipeitä koska emmehän osanneet aavistaa että tiemme tulisi olemaan tämä) niin nyt tutkimusten ja hoitojen alettua, tämä koko asia tuntuu paljon suuremmalta ja raskaammalta. Turhautuneisuus ja ahdistus kasvavat. Ja se vie helposti sitten yöunetkin.

Unta olisi kyllä pakko saada lisää. Ei ole kyllä hoitojenkaan kannalta hyvä jos ei tarpeeksi saa unta. Mutta minkäs teet kun uni ei tule. Sitä vaan miettii ja pohtii ja vääntää ja kääntää asioita. Pohtii syitä ja mahdollisia seurauksia. Ihmisten sanomisia ja reagointeja. Välillä uskaltaa antaa itsensä ajatella sitä suurta onnentäyttymystä mikä meitä ehkä joskus voisi kohdata, mutta sitten kyllä hyvin nopeasti putoaa maan pinnalle takaisin. 

Olen ihan omasta halustani hiukan eristäytynyt ystävistäni viime aikoina. Muutamaan läheiseen ystävään pidän yhteyttä enemmän, mutta jotenkin on tuntunut siltä ettei tätä voi jakaa kaikkien kanssa. Kun ei osaa selittää tarpeeksi ymmärrettävästi. Eikä jaksa. Helpointa on jutella todellisen vertaistuen kanssa. Onneksi löytyy pari sellaistakin ihmistä. Tahattomasta lapsettomuudesta kärsiviä/kärsineitä ei lähipiirissäni ole omien vanhempieni lisäksi juuri ketään. (Mikä siis on kyllä hyvä, sillä tätä helvettiä en toivo kenellekään!) Ja kun en vaan koe että sellainen ihminen joka ei tahatonta lapsettomuutta ole kokenut, voisi sitä täysin ymmärtää. Lohduttaa voi yrittää ja kannustaa luottamaan tulevaan, mutta ymmärtää täysin ei voi. Ja senkään vuoksi en osaa syvimpiä tunteitani jakaa ihmisten kanssa jotka eivät ole samaa kokeneet. Ja niitä loukkaavia kommenttejakin on tullut niin paljon, että siinäkin yksi syy miksi mielummin pysyttelen hiljaa. Suojellakseni itseäni.

Niin, ja Te rakkaat ystäväni jotka luette tätä tekstiä ja olette ihmetelleet miksen soita tai laita tekstaria tms, yrittäkää ymmärtää, että juuri nyt en ole parhaimmillani ja jaksaa ottaa yhteyttä ja jutella niitä näitä. Juuri nyt ei siihen rahkeet riitä. Mutta jonkin ajan päästä taas... Kun hiukan helpottaa, niin sitten. En ole teitä unohtanut. Nyt kaikki energiani vain menee tähän... Olen pahoillani.

Kaiketi se on mentävä tästä nukkumaan. Huomenna on edessä pitkä päivä. Kirjoittelen sitten kotiuduttuani että miten meni...

Joka tapauksessa luottavaisin mielin astelen huomenna sairaalan ovesta sisälle. Tiedän, että siellä minua odottavaa erittäin ihana lääkäri, ja mieheni tulee pitämään minua kädestä <3 Ja mikä ihaninta, kun äitini kanssa puhuin äsken puhelimessa ja hän sanoi pitävänsä peukkuja :) Ja kun meidän äiti pitää peukkuja, niin yleensä silloin hommat sujuvat hyvin ;) Äidilleni on sama tutkimus tehty useamman kerran, joten hän todella tietää mistä puhuu. Ja myös tuntee tyttönsä niin hyvin että tietää pitkälle minunkin fiilikset. Että toisaalta: sitä todellista vertaistukea löytyy aika läheltä, oma äitini :) 

Pitäkäähän muutkin peukkuja!

Dimoys

Tässä on viime aikoina mielessä pyörinyt niin paljon... Toisinaan sitä haluaa vain olla itsekseen ja miettiä, toisinaan taas tulee soitettua ystäville helpommin, ihan vaan saadakseen muuta ajateltavaa. Ihan niin kuin tässä pystyisi jotakin muuta ajattelemaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Meillä elämä pyörii tällä hetkellä niin voimakkaasti vain tuon uuden elämän toivossa.

Kovin erilaisia ovat olleet ihmisten reaktiot/kommentit kertoessani heille lapsettomuudestamme ja aloitetuista tutkimuksista. Suurin osa on suhtautunut todella ihanasti, mutta on joukossa niitäkin jotka taas vähemmän ihanasti. Hyvin monella tuntuu olevan neuvoja ja konsteja ja kikkoja siihen että miten se vauva sieltä tulee. Plaah. Olenkin antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen saanut lähes kaikilta  kuulla näitä iänikuisia kliseitä: Älkää stressatko. Kyllä se sieltä aikanaan. Lakatkaa yrittämästä. Te ootte vielä niin nuoria ja blaa blaa blaa. Joskus tekisi mieli suoraan sanottuna lyödä. Vaikken väkivaltaa kannatakaan. Joskus se helpottaisi kummasti.

Miten sitten toivoisin asiaan suhtauduttavan? Malliesimerkki:

Maailman ihanimman viestin sain läheisimmältä työkaveriltani. Kun hänelle asiasta kerroin, tekstiviestillä, niin vastausviesti jonka häneltä sain, on tallessa sydämessäni edelleen. Rehellinen suhtautuminen häneltä siihen ettei hän voi tietää miltä minusta tuntuu kun itsellään ei ole kokemusta (kahden lapsen äiti) mutta että hän kuitenkin USKOO, että on varmasti ihan mielettömän rankkaa. Kiitokseni tälle ihanaiselle siitä että jaksaa töissäkin kuunnella taakkaani!

Nimittäin olen myös monilta saanut kuulla lauseen: "Minä tiedän miltä sinusta tuntuu."

Tekisi mieleni kysyä: TIEDÄTKÖ OIKEASTI? Tiedätkö millaista on lähes kolme vuotta elää niin että pettyy joka ikinen kuukausi? Tiedätkö miltä tuntuu katsella kadulla raskaana olevia naisia sydän verillä? Kun vastasyntyneiden näkeminen ei enää herätäkään sitä hillitöntä pussaushalua, vaan tilalla on suunnaton katkeruuden tunne siitä että joku toinen on onnistunut? Tiedätkö miltä tuntuu kun itse antaisi mitä tahansa siitä että saisi ne kaksi viivaa siihen tikkuun ja samalla saa lehdistä lukea miten toiset vanhemmat hakkaavat lapsiaan ja abortti-tilastot nousevat? Minä tiedän. Tiedän niin helvetin hyvin. Ja väitän, että juuri kukaan noista sanojista EI tiedä. Mutta haluavat uskoa tietävänsä. Ehkä he tietävät jotain muuta. Nimittäin  juuri nuo "Minätiedänmiltäsinustatuntuu"-kommentoijat, ovat kaikki sellaisia, joilla on lapsia, jotka ovat saaneet alkunsa luomuna, alle vuoden yrittämisen jälkeen. Siinä on meillä tavoitetta. Kaksi viivaa. Sillä ei vielä pitkälle päästä, mutta se olisi jo alku. Mutta kun emme ole päässeet pikkusta vajaan kolmen vuoden aikana edes siihen.

Ja väitän, että KUKAAN joka ei ole itse kokenut lapsettomuutta, ei voi tietää eikä täysin ymmärtää miltä lapsettomuudesta kärsivästä tuntuu. Hän voi yrittää ymmärtää ja tukea ja olla läsnä, mutta ihan täysin hän ei voi ymmärtää. Onnekseni minulla on muutama ihminen, joiden tiedän ymmärtävän tuskaani täysin. He ovat ihmisiä jotka ovat joko läpikäyneet saman, tai sitten käyvät läpi samaa parhaillaan. Kiitos Heidi, Henna, Katri ja Marjukka. Olette suunnaton voimani. 

Toki myös omat vanhempani ovat läpikäyneet saman. Äitini kanssa olen jotakin asiasta puhunut, mutta kyllä kuitenkin ystävien kanssa tästä on ollut helpompi puhua.

Ja kuinka usein sitä onkaan myös saanut kuulla: "Adoptoikaa." Justiinsa. Sehän se ratkaiseekin kaiken. Toisille ehkä ratkaisisi. Ei ratkaise meille. Me kyllä olemme ihan 100% nyt mukana näissä tutkimuksissa ja sen jälkeen hoidoissa. Haluamme ensisijaisesti biologisen lapsen. Sitten jos biologisen lapsen saaminen osoittautuu täysin mahdottomaksi - ja se meille suoraan sanotaan - niin katsotaan sitten tilanne uudelleen. Sitten surraan menetetty biologisen lapsen mahdollisuus pois ja mietitään miten siitä eteenpäin. Muttä tässä ja nyt on tavoitteena biologinen lapsi. Ei siksi, että meidän geenimme olisivat jotenkin erikoiset (enhän itse edes tiedä geeniperimääni!), tai että haluamme oman peilikuvamme syliimme, ei siksi että oma adoptiotaustani olisi minulle niin vaikeasti käsitelty että biologinen lapsi on se ainut vaihtoehto, ei siksi että adoptiolapsi olisi jotenkin vähemmän oma tai vaikemmin rakastettava tms. Ei todellakaan. Omasta perheestäni tiedän että adoptiolapset ovat aivan yhtä omia kuin biologisetkin lapset.

Toki tiedän monia perheitä jotka ovat valinneet adoption vaikka olisi mahdollisuus biologiseenkin lapseen. Ja niitä perheitä joissa on molempia. Mutta on aivan eri asia itse valita adoptio biologisen lapsen sijaan, kuin tietää ettei VOI saada biologista lasta. Ja kyllä minä itse koen olevani ihan normaali kun haluaisin kokea niin raskauden kuin synnytyksenkin. Onko siinä jotain hullua? Tosin olen ajatellut, että ehkä ihmiset ehdottavat meille adoptiota juuri sen vuoksi kun tietävät että itse olen adoptoitu.

Adoptiota olemme miettineet vain sen verran, että mikäli me siihen joskus päädymme, niin se olisi sitten kansainvälinen adoptio. Kotimaan adoption kannalla emme kumpikaan ole. Suomi on liian pieni maa meille siinä kohtaa. Ja siihen kv-adoptioonkin liittyy sitten monen monta mutkaa ja kiemuraa. Ihan jo ajatustyönkin tasolla. Tällä hetkellä olen niin kiinni biologisen lapsen toiveissa, etten ole toistaiseksi lainkaan varma, olisinko valmis kv-adoptiolapsen äidiksi. Se vaatii kuitenkin enemmän. Itse adoptiolapsena ajattelen asiaa nimenomaan lapsen kannalta. En tiedä olisiko meidän perheemme lapsen kannalta hyvä vaihtoehto. Perheessämme lapsi joutuisi moninkertaisen erilaisuuden kuormittamaksi. Ja toivoisin että kv-adoptiolapset pääsisivät kaikki koteihin, jossa kaikki muu olisi mahdollisimman "normaalisti". Adoptio on lapselle itsessään jo niin suuri erilaisuus. Siksi olen erittäin kovasti vastaan mm. vammaisten ja homoseksuaalien adoptio-mahdollisuutta. Lisättäköön vielä, että homoseksuaalien kirkollista vihkimistä sen sijaan kyllä kannatan, enkä ymmärrä yhtäkään syytä miksi sitä ei voitaisi hyväksyä. Vihkiväthän papit kauppakeskuksiakin, miksei sitten kahta toisiaan rakastavaa ihmistä? Mutta se ei taas liittynyt tähän. Meni asian viereen. Asiaan palatakseni adopiosta puhuessani, käytän aina sanaa mahdollisuus. En oikeus. Adoptiohan ei ole mikään oikeus. Se on mahdollisuus joillekin. Sitä onko se mahdollista meille, en tiedä.  Mutta se siitä. Aika näyttää miten edetään vai pysähdytäänkö.

Niin kauan kun on toivoa, niin kauan me taistelemme.

Dimoys

Tässä kuussa alkoivat tutkimukset lapsettomuuden syyn selvittämiseksi. Ja mitä pidemmälle tutkimukset (ja mahdolliset hoidot) etenevät, sitä tärkeämmäksi kanavaksi tämä blogi varmasti minulle muodostuu. On helpompi purkaa tänne ajatuksia kirjoittaen, kuin ääneen puhuen. Kirjoittaminen on aina ollut minulle helpompaa. 

Ensimmäinen käynti naistenpoliklinikalla oli siis marraskuun 2. päivä. Tuolloin tehtiin sisäultra ja tarkastettiin, että anatominen puoli on kunnossa. On se. Annettiin Clomifen-resepti käteen ja käskettiin odottaa seuraavia menkkoja. Niiden aikana sitten tehtäisiin jatkotutkimukset. Tutkimukset ovat sidoksissa kiertopäiviin 1-3, 3-7 ja 10-12. Ja verikokeiden ottamisessa  täytyy huomioida myös kellonaika. Tarkkaa puuhaa.

Eilen kävin sitten verikokeissa. Kävellessäni lumisateisessa maisemassa kohti sairaalaa... Mieleni täytti ainankin miljoona kysymystä ja ajatusta. Mietin että onkohan näistä kokeista mitään hyötyä? Johtaako nämä koskaan mihinkään? En tiedä. Kukaan ei tiedä. Mutta ainankin nyt ollaan päästy alkuun. Ehkä meitä voidaan auttaa. Voihan olla että se on joku ihan pikku juttu minkä vuoksi ei vaan ole vielä tärpännyt. Niin. Ei sitä tiedä. Eteenpäin se on vain mentävä vaikka kuinka sattuisi. Ja välillä tuntuu että voimat loppuu. Onneksi tämä on kuitenkin hitsannut meitä mieheni kanssa enemmän yhteen, kuin repinyt erilleen. Tuemme toisiamme nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Voisi olla toisinkin.

Juuri kun olin astumassa sairaalan ovesta sisälle, ulos viereisestä ovesta (neuvola) tuli tuore äiti kantaen pientä vastasyntynyttä vauvaansa. Silmäni täyttivät kyyneleet, mieleni haikeus ja myös toivo. Ehkä mekin vielä jonain päivänä voimme astua tuosta ovesta. Yhtä onnellisina. Ehkä... 

Verikokeiden ottaminen sujui nopeasti, vaikka hiukan kyllä huimasi sen jälkeen. Sain kuulla että osa näytteistä lähtee Helsinkiin tutkittavaksi. Tulee ensi viikolla sitten tulokset suoraan omalle lääkärillemme. 

Tänään on siis Clomifen-päivä. Vielä kolme päivää näitä ja sen jälkeen odotellaan tuota kierron 10. päivää jolloin tehdään munatorvien aukiolotutkimus. Katetri kohtuontelon kautta munasarjoihin ja puhalletaan läpi ilmaa ja keittosuolaa. Jos ilma ja keittosuola menee ultrakuvan mukaan perille, on munatorvi auki. Mikäli ei, siellä on jotakin tukkeena ja tämä todennäköisimmin aiheuttaa lapsettomuuden. Mutta tietää ei voi... Tuohon tutkimukseen ei nukuteta tai anneta kipulääkettä sairaalasta. Käskivät ottaa Buranaa alle ettei satu niin paljoa... Ja mikäli tehdään vatsaontelon tähystys niin se tehdään sitten nukutuksessa. Ja ilmeisesti nyt sitten kuitenkin samalla kertaa. Kun se on myös sidoksissa kiertopäivään numero 10. Clomifenin sivuvaikutuksina olen huomannut aivan järkyttävän yöhikoilun (meinasin vaihtaa lakanat keskellä yötä) sekä aika suuret mielialavaihtelut. Itku ja nauru tulevat kuin nappia painamalla... Olen aina ollut herkkä ja tunteellinen ihminen, mutta nyt tämä alkaa mennä jo yli hilseen. Mieheni vitsaili ostavansa minulle pakkopaidan, mikäli tämä tästä vielä pahenee :) 

Ehkä tässä oli tarpeeksi näin ensimmäiseksi kirjoitukseksi... Ehkä huomenna jotakin lisää.

Dimoys