Ensimmäistä kertaa kirjoitan blogia. En koskaan ole tällasta edes ajatellut kirjoittavani... Mutta nyt tuntuu siltä, että on oltava jokin kanava jonka kautta purkaa ajatuksia, tunteita ja pelkojakin tästä elämäntilanteesta ja tulevaisuudesta. On myös huojentavaa, että läheiseni voivat täältä seurata matkaamme kohti unelmaamme ja ajatuksiani ja tunteitani. Ei tarvitse jokaiselle selitellä erikseen. On aika aloittaa tämä blogi.  Pääosin tekstini kertovat lapsettomuudesta ja siihen liittyvistä tunteista. Olemme mieheni kanssa antaneet vauvalle mahdollisuuden tulla tammikuusta 2008 lähtien. Yritystä takana siis pian kolme vuotta. 

Tässä kuussa alkoivat tutkimukset lapsettomuuden syyn selvittämiseksi. Ja mitä pidemmälle tutkimukset (ja mahdolliset hoidot) etenevät, sitä tärkeämmäksi kanavaksi tämä blogi varmasti minulle muodostuu. On helpompi purkaa tänne ajatuksia kirjoittaen, kuin ääneen puhuen. Kirjoittaminen on aina ollut minulle helpompaa. 

Ensimmäinen käynti naistenpoliklinikalla oli siis marraskuun 2. päivä. Tuolloin tehtiin sisäultra ja tarkastettiin, että anatominen puoli on kunnossa. On se. Annettiin Clomifen-resepti käteen ja käskettiin odottaa seuraavia menkkoja. Niiden aikana sitten tehtäisiin jatkotutkimukset. Tutkimukset ovat sidoksissa kiertopäiviin 1-3, 3-7 ja 10-12. Ja verikokeiden ottamisessa  täytyy huomioida myös kellonaika. Tarkkaa puuhaa.

Eilen kävin sitten verikokeissa. Kävellessäni lumisateisessa maisemassa kohti sairaalaa... Mieleni täytti ainankin miljoona kysymystä ja ajatusta. Mietin että onkohan näistä kokeista mitään hyötyä? Johtaako nämä koskaan mihinkään? En tiedä. Kukaan ei tiedä. Mutta ainankin nyt ollaan päästy alkuun. Ehkä meitä voidaan auttaa. Voihan olla että se on joku ihan pikku juttu minkä vuoksi ei vaan ole vielä tärpännyt. Niin. Ei sitä tiedä. Eteenpäin se on vain mentävä vaikka kuinka sattuisi. Ja välillä tuntuu että voimat loppuu. Onneksi tämä on kuitenkin hitsannut meitä mieheni kanssa enemmän yhteen, kuin repinyt erilleen. Tuemme toisiamme nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Voisi olla toisinkin.

Juuri kun olin astumassa sairaalan ovesta sisälle, ulos viereisestä ovesta (neuvola) tuli tuore äiti kantaen pientä vastasyntynyttä vauvaansa. Silmäni täyttivät kyyneleet, mieleni haikeus ja myös toivo. Ehkä mekin vielä jonain päivänä voimme astua tuosta ovesta. Yhtä onnellisina. Ehkä... 

Verikokeiden ottaminen sujui nopeasti, vaikka hiukan kyllä huimasi sen jälkeen. Sain kuulla että osa näytteistä lähtee Helsinkiin tutkittavaksi. Tulee ensi viikolla sitten tulokset suoraan omalle lääkärillemme. 

Tänään on siis Clomifen-päivä. Vielä kolme päivää näitä ja sen jälkeen odotellaan tuota kierron 10. päivää jolloin tehdään munatorvien aukiolotutkimus. Katetri kohtuontelon kautta munasarjoihin ja puhalletaan läpi ilmaa ja keittosuolaa. Jos ilma ja keittosuola menee ultrakuvan mukaan perille, on munatorvi auki. Mikäli ei, siellä on jotakin tukkeena ja tämä todennäköisimmin aiheuttaa lapsettomuuden. Mutta tietää ei voi... Tuohon tutkimukseen ei nukuteta tai anneta kipulääkettä sairaalasta. Käskivät ottaa Buranaa alle ettei satu niin paljoa... Ja mikäli tehdään vatsaontelon tähystys niin se tehdään sitten nukutuksessa. Ja ilmeisesti nyt sitten kuitenkin samalla kertaa. Kun se on myös sidoksissa kiertopäivään numero 10. Clomifenin sivuvaikutuksina olen huomannut aivan järkyttävän yöhikoilun (meinasin vaihtaa lakanat keskellä yötä) sekä aika suuret mielialavaihtelut. Itku ja nauru tulevat kuin nappia painamalla... Olen aina ollut herkkä ja tunteellinen ihminen, mutta nyt tämä alkaa mennä jo yli hilseen. Mieheni vitsaili ostavansa minulle pakkopaidan, mikäli tämä tästä vielä pahenee :) 

Ehkä tässä oli tarpeeksi näin ensimmäiseksi kirjoitukseksi... Ehkä huomenna jotakin lisää.

Dimoys