Niin se joulu taas meni ja vuosikin vaihtui. Joulun aika meni nopeasti (onneksi) ja rauhallisesti. Joulupukki käytiin kummitytön perheen luona katsomassa ja aattoiltaa vietettiin vanhemmillani. Joulufiilis oli aika lailla hukassa ja tuntui jossain määrin saapuvan vasta lahjojen aukasun yhteydessä. Tänä vuonna joulufiilis tuli vasta lahjoista. Julmaa ehkä, mutta totta. 

Kokonaisuudessaan olen onnellinen siitä että vuosi 2010 on nyt ohitse. Todella rankka ja haastava vuosi kaikenkaikkiaan. Koko sydämestäni toivon että alkanut vuosi toisi mukanaan enemmän iloa ja positiivisia asioita kuin viime vuosi.

Tällä viikolla kävin jälleen polilla. Lähinnä juttelemassa jatkosta. Tutkimuksissa ym on nyt edetty siihen pisteeseen että olemme saaneet niin sanotusti "luvan luopua luomuyrityksestä". Eli ollaan saatu selville todennäköisin syy siihen miksei ole tärpännyt, sekä se että mahdollisuutemme saada biologinen lapsi luomuna, on minimaalinen. Olo on helpottunut. Toki sitä nyt miettii monia muita asioita lisää, mutta helpottaa kun ei enää tarvitse kalenterista katsoa milloin pitää mennä sänkyyn. Koimme sen molemmat rankaksi ja ahdistavaksi, mutta tiesimme sen olevan välttämätöntä. Seksistäkin tulee ahdistavaa  siinä vaiheessa kun sitä pitää alkaa harrastaa silloin kun lääkäri määrää.

Mutta nyt olemme päässeet siitä "paineesta" ja keskitymme jatkoon. Olen huojentunut siitä että syy selvisi ja meillä on ennen kaikkea itsellemme selitys asiaan. Selittämätön lapsettomuus olisi ehkä vielä rankempaa. Ainakin minulle. Mutta itse syystä emme halua tehdä julkista (kaikkein läheisimpiä lukuunottamatta). Tärkeintä on nyt keskittyä niihin keinoihin joita ei vielä olla kokeiltu ja mahdollisuuksiin joita meillä on jäljellä unelmamme saavuttamiseksi! Ja onneksemme niitä on vielä jäljellä!

Ja nyt tiemme näillä näkymin vie Clomifen+pistoshoidon myötä inseminaatioon (IUI) jossa mieheni sperma ensin "pestään" ja sen jälkeen siittiöt ruiskutetaan suoraan kohtuuni vuorokauden sisällä ovulaatiosta. En vielä tiedä milloin tuo tehdään, selviää varmaankin ensi viikolla kun seuraavan kerran olen lääkärini kanssa puheissa.

Aikamoista vuoristorataa ovat tunteet käyneet viime aikoina. (Kiitos ystävät kun olette jaksaneet kuunnella ja olla läsnä!) Loma on kyllä tullut tarpeeseen. Tämä viikko on otettu hyvin pitkälle levon kannalta. Alkuperäiset reissusuunnitelmat unohdettiin - ja oli viisas päätös oman jaksamisen kannalta. Yhtenäkään aamuna en ole sängystä noussut ennen kello 10. On saanut niin kroppa kuin mielikin todella levätä. Huomenna sitten arki jatkuu taas, onneksi pehmeällä laskulla, kolmen päivän työviikolla :)

Tänään juhlimme mieheni ja minun yhdessäolon vuosipäivää ravintolaillan merkeissä, perinteiden mukaisesti. 

Toivotan Teille rakkaat blogini lukijat OIKEIN IHANAA ALKANUTTA VUOTTA 2011 ja KIITOS siitä, että olette jaksaneet kulkea vierellämme ja tukea ja kannustaa. Teitä tarvitaan tänäkin vuonna :)

Dimoys

Missä Muruseni on

(Jenni Vartiainen)

 

Yöllä taas mä menin parvekkeelle nukkumaan,

jotta lähempänä mua ois hän.

Pediltäni taivas näkyy, ryhdyin oottamaan,

että näen tähden lentävän.

Sanovat jos jossain huomaa tähdenlennon niin

toivoa voit silloin mitä vaan.

Yöllä ylös taivaalle mä hiljaa kuiskasin,

"Kävisipä pian tuulemaan."

Tuuli tuule sinne missä Muruseni on,

leiki hetki hänen hiuksillaan.

Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin.

Kerro, häntä ootan yhä vaan.

Tyyni oli eilen yö mut kohta kuitenkin

tuuli henkäisi ja tuntee sain.

Joku liikkui lähelläni,

koski poskeain.

Tutun käden tunsin ihollain.

Enkä enää epäillyt, vaan tiesin että voin,

niin kuin pieni lapsi nukahtaa.

Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on

ja jalkojemme alla sama maa.

Tuuli tuule sinne missä Muruseni on,

leiki hetki hänen hiuksillaan.

Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin.

Kerro, häntä ootan yhä vaan.

 

 

 

Älä ikinä sano niin
(Suvi Teräsniska)

Sä sanoit kyllä tietäväsi
Miltä minusta tuntuu nyt
On suakin kolhinut elämäsi
Ja muistat illat nuo itketyt
Mutta tiedät vain itkusi omat, 
Muistot haalenneet, hahmottomat, 
Etkä tulla voi öihini yksinäisiin
Siis älä ikinä sano niin

Et tiedä miltä minusta tuntuu.
Mitä kaikkea koettiin
Et päässyt hetkiin kaikein pimeimpiin
Et tiedä miltä minusta tuntuu, 
Et tiedä tietä menneisiin
Et elänyt kanssamme päivääkään
Siis älä ikinä sano niin.

Voit miettiä miten mitätön mä oon, 
Luottaa omaan loistavaan intuitioon
Voit uskoa fraaseihin lohduttaviin, 
Muttet tiedä miltä minusta tuntuu
Siis älä ikinä sano niin.

Et tiedä miltä minusta tuntuu...

Jotenkin toi laulu vaan kuvaa tunteitani niin hyvin... Kun jatkuvasti saa kuulla et "Joo tiedän miltä susta tuntuu." ja sit kun ite tietää et sanoja ei VOI tietää...  Siis kun itse ajattelen ettei näitä tunteita voi kokemuksesta tietää ellei ole itsekin vuosien testitikkuhelvettiä läpi käynyt. Kuvitella kyllä voi tietävänsä.

Sit kun löysin tuon kappaleen ni se puki niin monia ajatuksia sanoiksi. Toki tiiän et toi biisi on tehty ihan toiseen tilanteeseen, mut nyt se kolahtaa tekstinä... Levykin piti heti ostaa ja sitä on tullu nyt kuunneltua enemmänkin. Kokonaisuudessaan Suvi Teräsniskalla on kyllä aivan ihania kappaleita uusimmalla levyllään. Erinomainen investointi tuo levy.

Myös vitsejä olen saanut tilanteestamme kuulla. Siis toki huumori on joissain määrin selviytymiskeino itsellämmekin, mutta jotenkin en jaksa ymmärtää että tilanteemme voisi toisia huvittaa. Tai ainankin toivon ettei ne vitsit tulisi minun korviini. Tällä hetkellä asia on meillä sen verran pinnalla ja kipeä, ettemme todellakaan halua kuulla ulkopuolelta yhtään ainutta vitsiä tilanteesta.

Tuossa viikonloppuna kun mieheni oli leirillä ohjaajana koko viikonlopun, tuli taas mietittyä niin paljon kaikenlaista. Koko tunneskaala tuli läpikäytyä. Kiitokset muutamalla ihanalle ystävälle joiden kanssa sain niin netin kautta keskustellen kuin puhelimessakin jutellen käydä läpi tunteitani ja ajatuksiani. Kiitos kun ette tuomitse, ette arvostele, ette tuputa ajatuksianne, vaan olette läsnä. Kuuntelette ja myötäelätte. Kiitos.

Eräs ihana ystäväni sanoi minulle näin:

"Yleensä ne isoimmat tähdet antaa oottaa itseään pisimmän aikaa. Ne voi tehdä sen, koska ne tietää, että sitte kun ne tulee (vaikka antaisivat kuinka itseään odottaa) niitä rakastetaan enemmän ku ketään muuta!"       ( 2.12.2010)

Kiitos rakas ystäväni noista sanoista. Talletin jokaisen sanan sydämeeni (ja päiväkirjaan) ja jos joskus meille Ihme syliin suodaan, hän tulee takuulla kuulemaan nuo sanat.

Kohti uutta viikkoa, vanhoin ajatuksin.

Dimoys

Tänään oli jälleen poliklinikka-päivä. Mutta tällä kertaa nopea sellainen (joskin ajat olivat tunnin myöhässä joten kuinka nopeaksi sitä nyt siinä mielessä voi sanoa...) ja ennen kaikkea KIVUTON. Eli ainoastaan sisäultra-tehtiin. Tarkoituksena siis katsoa, onko Clomifen-lääke vaikuttanut mitenkään ja sen pohjalta sitten kartoittaa jatko. Mieheni kävi antamassa spermanäytteen eilen ja kun ne tulokset tulevat, toimitamme ne itse lääkärillemme joka sitten katsoo ne ja päättää jatkosta.

Mutta siis tämänpäiväiseen... Lääkäri ultrasi ensin vasenta puolta ja totesi ettei siellä näy mitään. Siirryttyään oikealle puolelle hän suorastaan huudahti: "Hei täällä näkyy komea munarakkula, todella upeaa!" Sitten hän käänsi monitorin niin että näin itsekin ja sanoi että "Täytyy näyttää sinullekin kun tämä on oikeasti niin hieno. On se uskomatonta miten nopeasti sitä sitten alkaa tapahtumaan kun on tapahtuakseen, voi jukra! Viikko sitten ei näkynyt vielä mitään ja nyt täällä on halkaisijaltaan 2cm oleva munarakkula."  Sitten miehellenikin näytettiin tuota komeaa munarakkulaa. Tilanne oli toisaalta koominen. Siinä sitä sitten tuijoteltiin kyyneleet silmissä tuota mustaa palleroa monitorilla. Tuntui erävoitolta.

Mieheni kanssa juteltiin että on se jännä kun pelkkä munarakkulan näkeminen saa jo kyyneleet silmiin liikutuksesta ja onnesta, vielä kun lääkärikin oli niin ihana ja kannustava. Kyllä siinä miettii että mitähän se sitten on JOS meillä  siinä ruudulla näkyisi JOSKUS vielä jotakin vieläkin ihanampaa??? 

Mutta sinne on vielä piiiiiitkä matka. Ei pidä miettiä liikoja. Mutta tämänpäiväinen kokemus polilla käynnistä jäi kyllä mieleen positiivisuutensa vuoksi. Tuntui hyvältä kuulla että kroppa toimii edes lääkkeiden kanssa niin kuin pitääkin. Eli Clomifenit kuulemma kypsyttävät munasolun kuten kuuluukin, ja se on hyvä merkki. Hymyillen poistuimme polilta. Suorinta tietä kanttiiniin josta ostin samantien Veikkauksen joulukalenterin ja raaputin ekan luukun (ja töihin mentyäni raaputin koko kalenterin...) ja innoissani ostin myös suklaata sekä meille mieheni kanssa, että työkaverilleni. Tuntui vaan niin upealta että edes joku asia on mennyt tässä kriisissä hyvin. Edellisestä kerrasta jäi niin paha olo ihan vaan jo sen fyysisen kivun takia, vaikka tutkimuksen tulos olikin positiivinen.

Nyt siis odotellaan miehen sperma-analyysin tuloksia. Mikäli niissä on jotakin häikkää, saamme ajan suoraan inseminaatioon. Eli sperma käsitellään niin että siitä poimitaan vain parhaat yksilöt talteen ja ne sitten ruiskun kanssa laitetaan suoraan kohtuun, ovulaation aikaan. Mutta mikäli sperma-analyysissä ei ilmene mitään poikkeavaa, keskitytään vain yhdyntöjen oikeaan ajankohtaan saamiseen. Eli kalenterin kanssa sitten petipuuhiin. Huokaus. 

Verikokeisiin pitää jälleen ensi viikolla mennä ja ovulaatiotestejäkin kävin ostamassa ystävän kanssa tänään. Niitä piti alkaa tekemään jo tästä päivästä lähtien. Että näillä mennään nyt sitten eteenpäin: ovulaatiotesteillä ja Clomifeneillä.

Mitäänhän ei tietenkään vieläkään voi taata, siis että joskus onnistuisimme, mutta ainankin tämän päivän/illan olen saanut kasvoilleni aidon hymyn. Hetkellistähän tämä on - tiedän, mutta tämän kriisin aikana on ollut niin paljon kyyneleitä ja kipua, että eiköhän yksi hymyllinen päivä ole ihan paikallaan, ihan vaan yhden suuren munarakkulan vuoksi!

Suotakoon se meille. 

 

Dimoys

 

 

 

Aamulla ensimmäiseks kun silmäni avasin, iski tajuntaan se tosiasia että tänään on tiedossa jälleen polille meno ja vuorossa se munatorvien aukiolotutkimus. Olin kuullut tutkimuksesta muutamalta ystävältä (sekä lukenu palstoilta) että se SAATTAA hiukan sattua mutta kuulemma kaikki ei tunne mitään... Että lähinnä tuntuu epämiellyttävältä enemmän kuin kivuliaalta... Ajattelin että noh, sittenhän sen näkee. Parempi kun ei liikoja rupea etukäteen miettimään. Äitini kyllä sanoi minulle että "Pyydä nyt ihmeessä sieltä jotain kipulääkettä!" mutta sairaanhoitaja sanoi minulle jo puhelimessa että kipulääkettä ei sairaalan puolesta saa, vaan ite on otettava 600mg Buranaa alle. 

Mieheni haki minut töistä ja mentiin yhdessä sairaalalle. Autossa juteltiin niitä näitä, vaikka molempien ajatukset olivat jo toimenpiteessä... Ilmottautumisen jälkeen mies ilmoitti että hänen on pakko lähteä syömään välissä. Minä jäin kyynelsilmin istumaan odotushuoneeseen. Kaikkein vähiten halusin olla siellä yksin. Mutta mies sanoi palaavansa syömisen jälkeen, ei kuulemma nälkäsenä halunnut siellä odotella. Huokaus. Noh, jäin siihen sitte yksinäni. Ajat olivat hiukan myöhässä... Lueskelin esitteitä ja yritin rauhoittua... Muutama tekstieviestikin lähti.

Kun vuoroni tuli, suorastaan säikähdin hoitajaa. Sairaanhoitaja oli todella mukava ja jutteli niitä näitä, ymmärsi jännitykseni. Lääkärini kyseli ensin jaksamistani ja henkistä hyvinvointiani. Tietää miten raskaiden asioiden kanssa ollaan tekemisissä. Käytiin läpi verikoetulokset joissa ei ollut mitään erikoista, kaikki olivat kunnossa. Ainoastaan matalasta hormonitasosta oli ensin huolissaan ja sanoi että ovulaatiossa on ilmeisesti jotain häikkää. Mutta sitten luettuaan paperini uudelleen, huomasi että olin ollut näytteenottohetkellä vasta ovulaatiovaiheessa, eli hormonien tason ei ole kuulunutkaan olla korkea. Joten kaikki ok. Juteltuamme hetkisen myös henkisestä taakastani tunsin, että nyt olen valmis tutkimukseen. Ihana lääkärini ei nimittäin hoputa.

Tutkimuksen alkaessa olin jopa osannut rentoutua hitusen. Sain ajatukseni hetkeksi pois siitä tilanteesta jossa olin... Ihme kyllä. Minulta varmisteltiin monta kertaa, olinhan ottanut kipulääkkeet, sillä "jotkut tuntevat voimakastakin kipua" ja varsinkin jos munatorvet eivät ole auki. Ja sanon kyllä ihan suoraan että tuo tutkimus sattui ihan HELVETISTI! Lääkärille tuli myös jokin "virhe" kun hän sanoi että "Nyt mä joudun tuottamaan sulle yhen ylimääräisen nipistyksen" ja tuo nipistys johtui pihdeistä joilla nappas kiinni... Jostakin! Ajattelin että minulta lähtee taju. Mutta en huutanut. Ja vain yhden kirosanankin päästin ;) Kun aikaa oli mennyt mielestäni ikuisuus, kysyin että joko tämä kohta on ohi (olin kuullut että toimenpide ei kestä kauaa) ja sain vastauksen: "Nämä ovat vasta alkuvalmisteluja, kohta päästään aloittamaan." Justiinsa. Jo itse katetrin laittaminen oli tuskaa, mutta siinä vaiheessa kun sitä ilmaa alettiin puskea siitä katetrin läpi niin.... AIJAIJAIJAI! Se ei onneksi kestänyt kauan, mutta toki tuokin tehtiin sitten molemmille puolille, eli kahteen kertaan. 

Kun piina vihdoinkin oli ohi, lääkäri kehui että olin kuulema kestänyt hienosti vaikka selkeästi huomasi että olin peloissani ja jännitin. No kukapa ei jännittäisi? 

Mutta tutkimuksen tuloksiin olen erittäin tyytyväinen: molemmat munatorvet ovat auki! Eli siitä ei siis ainankaan kiikasta meidän ongelmamme. Tutkimuksen jälkeen hoitaja talutti minut pukemaan, jalkani eivät meinanneet kantaa. Lääkärin kanssa vielä käytiin läpi tutkimuksen kulku ja hän näytti minulle ultrakuvat tutkimuksesta. Jälleen hän ihanasti odotti että käteni lakkaa tärisemästä, hengitykseni tasaantuu ja että olen tarpeeksi kunnossa poistuakseni lääkärin luota. Kehotti lepäämään tämän päivän. Ja jos huomenna olo on heikko niin sitten lääkärin luo hakemaa sairaslomapaperi. 

Niin, ja ensi viikolla taas polille. 

Mieheni oli sitten odottamassa minua odotusaulassa, ei kuulema ollut enää huoneeseen päässyt kun itse olin ehtinyt sinne jo ennen kuin hän palasi syömästä. Mieheni suurinpiirtein kantoi minut autoon, sen verran heikoilla olin.

Kotiin oli ihana tulla, sillä olin jo valmistautunut henkisesti myös siihen että vietän yöni aborttia odottavien potilaiden kanssa. Täällä minua odotti ihanien eläinlapsostemme lisäksi myös äitini, joka oli tullut auttelemaan ja siivoilemaan mieheni syntymäpäiväjuhlia varten. Äitini sitten kertoi että hän kyllä tiesi miten kovin se tutkimus sattuu, mutta hän ei ollut halunnut kertoa sitä minulle etukäteen. Ja ihan hyväkin kyllä. Ja jos meidän äitikin sanoo että se koskee ja kovin, niin sillon se kyllä sattuu. Äiti on kuitenki kokenu yhtä jos toista tuolla sairaalamaailmassa. Eikä ihan pienistä valita. Mutta fiksusti ajatteli kun ei etukäteen miuta pelotellut. Jälkikäteen kertoi minulle kyllä jännittäneensä puolestani kovasti.

Nyt sitten koitan saada huimauskohtaukset pysymään aisoissa. Alavatsa ja koko alakerta on kuin tulessa edelleen. Eikä kuulema ihme. Mutta pitäis muutaman päivän sisällä kropan toipua. Vielä kun henkisestikin tuosta toipuisi... Kyllä sitä taas tuli mieleen että miten epäreilua se on että toiset tekee abortteja ja toiset joutuu kestämään vaikka mitä ronkkimisia jotta saisivat edes tiedon onko heillä koskaan mahdollisuuksia saada lasta. 

Sellainen päivä siis täällä. Ehkä aika kultaa muistot, ehkä ei. Mutta ainankin hyvä mieli on siitä että se on nyt OHI! Ja varsinkin siitä, että ne munatorvet on auki. 

Tästä on hyvä jatkaa.

Dimoys