Tässä on viime aikoina mielessä pyörinyt niin paljon... Toisinaan sitä haluaa vain olla itsekseen ja miettiä, toisinaan taas tulee soitettua ystäville helpommin, ihan vaan saadakseen muuta ajateltavaa. Ihan niin kuin tässä pystyisi jotakin muuta ajattelemaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Meillä elämä pyörii tällä hetkellä niin voimakkaasti vain tuon uuden elämän toivossa.

Kovin erilaisia ovat olleet ihmisten reaktiot/kommentit kertoessani heille lapsettomuudestamme ja aloitetuista tutkimuksista. Suurin osa on suhtautunut todella ihanasti, mutta on joukossa niitäkin jotka taas vähemmän ihanasti. Hyvin monella tuntuu olevan neuvoja ja konsteja ja kikkoja siihen että miten se vauva sieltä tulee. Plaah. Olenkin antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen saanut lähes kaikilta  kuulla näitä iänikuisia kliseitä: Älkää stressatko. Kyllä se sieltä aikanaan. Lakatkaa yrittämästä. Te ootte vielä niin nuoria ja blaa blaa blaa. Joskus tekisi mieli suoraan sanottuna lyödä. Vaikken väkivaltaa kannatakaan. Joskus se helpottaisi kummasti.

Miten sitten toivoisin asiaan suhtauduttavan? Malliesimerkki:

Maailman ihanimman viestin sain läheisimmältä työkaveriltani. Kun hänelle asiasta kerroin, tekstiviestillä, niin vastausviesti jonka häneltä sain, on tallessa sydämessäni edelleen. Rehellinen suhtautuminen häneltä siihen ettei hän voi tietää miltä minusta tuntuu kun itsellään ei ole kokemusta (kahden lapsen äiti) mutta että hän kuitenkin USKOO, että on varmasti ihan mielettömän rankkaa. Kiitokseni tälle ihanaiselle siitä että jaksaa töissäkin kuunnella taakkaani!

Nimittäin olen myös monilta saanut kuulla lauseen: "Minä tiedän miltä sinusta tuntuu."

Tekisi mieleni kysyä: TIEDÄTKÖ OIKEASTI? Tiedätkö millaista on lähes kolme vuotta elää niin että pettyy joka ikinen kuukausi? Tiedätkö miltä tuntuu katsella kadulla raskaana olevia naisia sydän verillä? Kun vastasyntyneiden näkeminen ei enää herätäkään sitä hillitöntä pussaushalua, vaan tilalla on suunnaton katkeruuden tunne siitä että joku toinen on onnistunut? Tiedätkö miltä tuntuu kun itse antaisi mitä tahansa siitä että saisi ne kaksi viivaa siihen tikkuun ja samalla saa lehdistä lukea miten toiset vanhemmat hakkaavat lapsiaan ja abortti-tilastot nousevat? Minä tiedän. Tiedän niin helvetin hyvin. Ja väitän, että juuri kukaan noista sanojista EI tiedä. Mutta haluavat uskoa tietävänsä. Ehkä he tietävät jotain muuta. Nimittäin  juuri nuo "Minätiedänmiltäsinustatuntuu"-kommentoijat, ovat kaikki sellaisia, joilla on lapsia, jotka ovat saaneet alkunsa luomuna, alle vuoden yrittämisen jälkeen. Siinä on meillä tavoitetta. Kaksi viivaa. Sillä ei vielä pitkälle päästä, mutta se olisi jo alku. Mutta kun emme ole päässeet pikkusta vajaan kolmen vuoden aikana edes siihen.

Ja väitän, että KUKAAN joka ei ole itse kokenut lapsettomuutta, ei voi tietää eikä täysin ymmärtää miltä lapsettomuudesta kärsivästä tuntuu. Hän voi yrittää ymmärtää ja tukea ja olla läsnä, mutta ihan täysin hän ei voi ymmärtää. Onnekseni minulla on muutama ihminen, joiden tiedän ymmärtävän tuskaani täysin. He ovat ihmisiä jotka ovat joko läpikäyneet saman, tai sitten käyvät läpi samaa parhaillaan. Kiitos Heidi, Henna, Katri ja Marjukka. Olette suunnaton voimani. 

Toki myös omat vanhempani ovat läpikäyneet saman. Äitini kanssa olen jotakin asiasta puhunut, mutta kyllä kuitenkin ystävien kanssa tästä on ollut helpompi puhua.

Ja kuinka usein sitä onkaan myös saanut kuulla: "Adoptoikaa." Justiinsa. Sehän se ratkaiseekin kaiken. Toisille ehkä ratkaisisi. Ei ratkaise meille. Me kyllä olemme ihan 100% nyt mukana näissä tutkimuksissa ja sen jälkeen hoidoissa. Haluamme ensisijaisesti biologisen lapsen. Sitten jos biologisen lapsen saaminen osoittautuu täysin mahdottomaksi - ja se meille suoraan sanotaan - niin katsotaan sitten tilanne uudelleen. Sitten surraan menetetty biologisen lapsen mahdollisuus pois ja mietitään miten siitä eteenpäin. Muttä tässä ja nyt on tavoitteena biologinen lapsi. Ei siksi, että meidän geenimme olisivat jotenkin erikoiset (enhän itse edes tiedä geeniperimääni!), tai että haluamme oman peilikuvamme syliimme, ei siksi että oma adoptiotaustani olisi minulle niin vaikeasti käsitelty että biologinen lapsi on se ainut vaihtoehto, ei siksi että adoptiolapsi olisi jotenkin vähemmän oma tai vaikemmin rakastettava tms. Ei todellakaan. Omasta perheestäni tiedän että adoptiolapset ovat aivan yhtä omia kuin biologisetkin lapset.

Toki tiedän monia perheitä jotka ovat valinneet adoption vaikka olisi mahdollisuus biologiseenkin lapseen. Ja niitä perheitä joissa on molempia. Mutta on aivan eri asia itse valita adoptio biologisen lapsen sijaan, kuin tietää ettei VOI saada biologista lasta. Ja kyllä minä itse koen olevani ihan normaali kun haluaisin kokea niin raskauden kuin synnytyksenkin. Onko siinä jotain hullua? Tosin olen ajatellut, että ehkä ihmiset ehdottavat meille adoptiota juuri sen vuoksi kun tietävät että itse olen adoptoitu.

Adoptiota olemme miettineet vain sen verran, että mikäli me siihen joskus päädymme, niin se olisi sitten kansainvälinen adoptio. Kotimaan adoption kannalla emme kumpikaan ole. Suomi on liian pieni maa meille siinä kohtaa. Ja siihen kv-adoptioonkin liittyy sitten monen monta mutkaa ja kiemuraa. Ihan jo ajatustyönkin tasolla. Tällä hetkellä olen niin kiinni biologisen lapsen toiveissa, etten ole toistaiseksi lainkaan varma, olisinko valmis kv-adoptiolapsen äidiksi. Se vaatii kuitenkin enemmän. Itse adoptiolapsena ajattelen asiaa nimenomaan lapsen kannalta. En tiedä olisiko meidän perheemme lapsen kannalta hyvä vaihtoehto. Perheessämme lapsi joutuisi moninkertaisen erilaisuuden kuormittamaksi. Ja toivoisin että kv-adoptiolapset pääsisivät kaikki koteihin, jossa kaikki muu olisi mahdollisimman "normaalisti". Adoptio on lapselle itsessään jo niin suuri erilaisuus. Siksi olen erittäin kovasti vastaan mm. vammaisten ja homoseksuaalien adoptio-mahdollisuutta. Lisättäköön vielä, että homoseksuaalien kirkollista vihkimistä sen sijaan kyllä kannatan, enkä ymmärrä yhtäkään syytä miksi sitä ei voitaisi hyväksyä. Vihkiväthän papit kauppakeskuksiakin, miksei sitten kahta toisiaan rakastavaa ihmistä? Mutta se ei taas liittynyt tähän. Meni asian viereen. Asiaan palatakseni adopiosta puhuessani, käytän aina sanaa mahdollisuus. En oikeus. Adoptiohan ei ole mikään oikeus. Se on mahdollisuus joillekin. Sitä onko se mahdollista meille, en tiedä.  Mutta se siitä. Aika näyttää miten edetään vai pysähdytäänkö.

 

Niin kauan kun on toivoa, niin kauan me taistelemme.

Dimoys