Tänään oli jälleen poliklinikka-päivä. Mutta tällä kertaa nopea sellainen (joskin ajat olivat tunnin myöhässä joten kuinka nopeaksi sitä nyt siinä mielessä voi sanoa...) ja ennen kaikkea KIVUTON. Eli ainoastaan sisäultra-tehtiin. Tarkoituksena siis katsoa, onko Clomifen-lääke vaikuttanut mitenkään ja sen pohjalta sitten kartoittaa jatko. Mieheni kävi antamassa spermanäytteen eilen ja kun ne tulokset tulevat, toimitamme ne itse lääkärillemme joka sitten katsoo ne ja päättää jatkosta.

Mutta siis tämänpäiväiseen... Lääkäri ultrasi ensin vasenta puolta ja totesi ettei siellä näy mitään. Siirryttyään oikealle puolelle hän suorastaan huudahti: "Hei täällä näkyy komea munarakkula, todella upeaa!" Sitten hän käänsi monitorin niin että näin itsekin ja sanoi että "Täytyy näyttää sinullekin kun tämä on oikeasti niin hieno. On se uskomatonta miten nopeasti sitä sitten alkaa tapahtumaan kun on tapahtuakseen, voi jukra! Viikko sitten ei näkynyt vielä mitään ja nyt täällä on halkaisijaltaan 2cm oleva munarakkula."  Sitten miehellenikin näytettiin tuota komeaa munarakkulaa. Tilanne oli toisaalta koominen. Siinä sitä sitten tuijoteltiin kyyneleet silmissä tuota mustaa palleroa monitorilla. Tuntui erävoitolta.

Mieheni kanssa juteltiin että on se jännä kun pelkkä munarakkulan näkeminen saa jo kyyneleet silmiin liikutuksesta ja onnesta, vielä kun lääkärikin oli niin ihana ja kannustava. Kyllä siinä miettii että mitähän se sitten on JOS meillä  siinä ruudulla näkyisi JOSKUS vielä jotakin vieläkin ihanampaa??? 

Mutta sinne on vielä piiiiiitkä matka. Ei pidä miettiä liikoja. Mutta tämänpäiväinen kokemus polilla käynnistä jäi kyllä mieleen positiivisuutensa vuoksi. Tuntui hyvältä kuulla että kroppa toimii edes lääkkeiden kanssa niin kuin pitääkin. Eli Clomifenit kuulemma kypsyttävät munasolun kuten kuuluukin, ja se on hyvä merkki. Hymyillen poistuimme polilta. Suorinta tietä kanttiiniin josta ostin samantien Veikkauksen joulukalenterin ja raaputin ekan luukun (ja töihin mentyäni raaputin koko kalenterin...) ja innoissani ostin myös suklaata sekä meille mieheni kanssa, että työkaverilleni. Tuntui vaan niin upealta että edes joku asia on mennyt tässä kriisissä hyvin. Edellisestä kerrasta jäi niin paha olo ihan vaan jo sen fyysisen kivun takia, vaikka tutkimuksen tulos olikin positiivinen.

Nyt siis odotellaan miehen sperma-analyysin tuloksia. Mikäli niissä on jotakin häikkää, saamme ajan suoraan inseminaatioon. Eli sperma käsitellään niin että siitä poimitaan vain parhaat yksilöt talteen ja ne sitten ruiskun kanssa laitetaan suoraan kohtuun, ovulaation aikaan. Mutta mikäli sperma-analyysissä ei ilmene mitään poikkeavaa, keskitytään vain yhdyntöjen oikeaan ajankohtaan saamiseen. Eli kalenterin kanssa sitten petipuuhiin. Huokaus. 

Verikokeisiin pitää jälleen ensi viikolla mennä ja ovulaatiotestejäkin kävin ostamassa ystävän kanssa tänään. Niitä piti alkaa tekemään jo tästä päivästä lähtien. Että näillä mennään nyt sitten eteenpäin: ovulaatiotesteillä ja Clomifeneillä.

Mitäänhän ei tietenkään vieläkään voi taata, siis että joskus onnistuisimme, mutta ainankin tämän päivän/illan olen saanut kasvoilleni aidon hymyn. Hetkellistähän tämä on - tiedän, mutta tämän kriisin aikana on ollut niin paljon kyyneleitä ja kipua, että eiköhän yksi hymyllinen päivä ole ihan paikallaan, ihan vaan yhden suuren munarakkulan vuoksi!

Suotakoon se meille. 

 

Dimoys